MENEEKÖ NUORUUS HUKKAAN JOS EI...
Vähintään joka viikko sitä löytää itsensä TV:n äärestä katsomasta milloin mitäkin roskaviihdettä. Välillä se on Temptation Island ja toisinaan se on Bachelor Suomi. Aina, tai valitettavan usein, eksyy muulle kanavalle ja telkkarista tuleekin elokuva, joka kivuliaasti muistuttaa, että katsot telkkarista yksin perjantai-iltana '27 mekkoa - hääkuumetta'. Sitä alkaa muistelemaan, että milloin viimeksi on itse ollut häissä vieraana, ehtiiköhän pikkusisko naimisiin ennen itseä ja saavuttaako elämältään mitään, vai istuuko vielä kymmenenkin vuoden päästä yksin sohvalla perjantai-iltana sipulisipsien hajuisena. Yhtäkkiä ei olekaan elämässään tehnyt mitään järkevää... Perkele..
En ole vielä keksinyt tälle paniikkitilalle mitään järkevää nimeä. Se on jotain olemisen sietämättömän keveyden ja keski-iän kriisin väliltä. Tietääkseni tätä 'yksi neljäsosa iän-kriisiä' ei voi ihan noin vain himolenkkeilyllä tai kuukauden ryyppyreissulla selättää. Ja sen kanssa tuntuu painivan täysin yksin.
Tässä, vähintäänkin puolipsykoositilassa, joka ikinen nuori, itseä lukuunottamatta, elää elämänsä kymmenkertaisesti paremmin ja on jokaisella tavalla enemmän cool. Luokan nuorempi Irina lähesä hehkuu sellaista: olen kokenut ja nähnyt paljon ja olen vielä suakin nuorempi-vibaa. Samalla, kun muut elävät villiä nuoruuttaan kaupungin yössä ja kaataa miehiä (tai naisia) kuin heinää, itse makaa kaverin luona ja katsoo päivän kuudetta jaksoa Criminal Mindsia, samalla rapsutellen kebabbi-tahraa riepuyöpaidan rinnuksilta pois. Että onkin cool olo.
Sitä huomaa itsensä ajautuneen kolmelta yöllä ilman vaatteita keittiöön syömään kalapuikkoja. Siinä kylmässä keittiöilmassa herää muutamia tunteita. Ensinnäkin pakarat tarttuu kiinni puutuoleihin. Toisena tajuaa hyräilevänsä päässään Kalevauvan laulua Meneekö nuoruus hukkaan jos ei pane? Ja aivan todella tuntuu siltä, että elää omaa nuoruuttaan liian... Jotenkin. Liian turvallisesti, stressaavasti, tyhmästi, turhasti, ylihuolehtivasti, tahdittomasti. Adjektiiveja keksii yhtäkkiä yllättävän monta. Siitä sitten pakaransa repii puutuolilta pois ja menee yläkertaan lukemaan miltei obsessiivisesti Rönkkösen Mielikuvituspoikaystävää. Miten voikaan yksi kirja tuntua samalla niiiin omalta elämältä, mutta täysin vieraalta.
Jossain vaiheessa sitä kai vain herää, ei niinkuin tippuisi kylmään veteen, vaan kuin tippuisi hitaasti kuseen ja tajuaa että on siellä korviaan myöten. Mikäs siinä sitten, kun kusessa ollaan, siellä vellotaan hetki ja tirautetaan pari kyyneltä oman kuolleen nuoruuden puolesta. Lopulta sieltä noustaan. Aina sieltä noustaan... Mitä seuraavaksi? Osa meistä (minä mukaanlukien), tekee toivomuslistan elämän haaveille. Joku kirjoittaa haluavansa muuttaa Tanskaan pakoon Suomen poliittista järjestelmää, toinen haluaa kokeilla piiskaamista ja kolmas haluaa juoda olutta Lapissa. Mitä näitä haaveita nyt onkaan.
Miten meidän lopulta käy.. Jonain päivänä sitä ehkäpä vain kyllästyy murehtimaan elääkö omaa elämäänsä tarpeeksi tai tajuaa, että on tärkeämpiä asioita joista murehtia, kuten ilmastonmuutos. Ehkä valaistuu ja tajuaa, että elämä menee ohi jos sitä suunnittelee. Ehkä matkustaa jokaiseen maahan ja kerää yksiönsä jääkaapin seinälle magneetteja matkoilta. Ehkä kokee jotain uutta ja jännittävää työkaverin kanssa ja unohtaa pelot ja tulee ulos kaapista.
Ehkä kaiken jälkeen onkin helpompi hengittää, jos antaa itsensä vain olla, kokea ja elää. Ehkä..
Jokainen omalla tavallamme jatkamme lopulta elämäämme, ja varmasti huomaamme, että elimme sitä kuitenkin suhteellisen hyvin.
Tämän kirjoituksen sponsoroi Emman ''yksi neljäsosa iän-kriisi''.
Follow
En ole vielä keksinyt tälle paniikkitilalle mitään järkevää nimeä. Se on jotain olemisen sietämättömän keveyden ja keski-iän kriisin väliltä. Tietääkseni tätä 'yksi neljäsosa iän-kriisiä' ei voi ihan noin vain himolenkkeilyllä tai kuukauden ryyppyreissulla selättää. Ja sen kanssa tuntuu painivan täysin yksin.
Tässä, vähintäänkin puolipsykoositilassa, joka ikinen nuori, itseä lukuunottamatta, elää elämänsä kymmenkertaisesti paremmin ja on jokaisella tavalla enemmän cool. Luokan nuorempi Irina lähesä hehkuu sellaista: olen kokenut ja nähnyt paljon ja olen vielä suakin nuorempi-vibaa. Samalla, kun muut elävät villiä nuoruuttaan kaupungin yössä ja kaataa miehiä (tai naisia) kuin heinää, itse makaa kaverin luona ja katsoo päivän kuudetta jaksoa Criminal Mindsia, samalla rapsutellen kebabbi-tahraa riepuyöpaidan rinnuksilta pois. Että onkin cool olo.
Sitä huomaa itsensä ajautuneen kolmelta yöllä ilman vaatteita keittiöön syömään kalapuikkoja. Siinä kylmässä keittiöilmassa herää muutamia tunteita. Ensinnäkin pakarat tarttuu kiinni puutuoleihin. Toisena tajuaa hyräilevänsä päässään Kalevauvan laulua Meneekö nuoruus hukkaan jos ei pane? Ja aivan todella tuntuu siltä, että elää omaa nuoruuttaan liian... Jotenkin. Liian turvallisesti, stressaavasti, tyhmästi, turhasti, ylihuolehtivasti, tahdittomasti. Adjektiiveja keksii yhtäkkiä yllättävän monta. Siitä sitten pakaransa repii puutuolilta pois ja menee yläkertaan lukemaan miltei obsessiivisesti Rönkkösen Mielikuvituspoikaystävää. Miten voikaan yksi kirja tuntua samalla niiiin omalta elämältä, mutta täysin vieraalta.
Jossain vaiheessa sitä kai vain herää, ei niinkuin tippuisi kylmään veteen, vaan kuin tippuisi hitaasti kuseen ja tajuaa että on siellä korviaan myöten. Mikäs siinä sitten, kun kusessa ollaan, siellä vellotaan hetki ja tirautetaan pari kyyneltä oman kuolleen nuoruuden puolesta. Lopulta sieltä noustaan. Aina sieltä noustaan... Mitä seuraavaksi? Osa meistä (minä mukaanlukien), tekee toivomuslistan elämän haaveille. Joku kirjoittaa haluavansa muuttaa Tanskaan pakoon Suomen poliittista järjestelmää, toinen haluaa kokeilla piiskaamista ja kolmas haluaa juoda olutta Lapissa. Mitä näitä haaveita nyt onkaan.
Miten meidän lopulta käy.. Jonain päivänä sitä ehkäpä vain kyllästyy murehtimaan elääkö omaa elämäänsä tarpeeksi tai tajuaa, että on tärkeämpiä asioita joista murehtia, kuten ilmastonmuutos. Ehkä valaistuu ja tajuaa, että elämä menee ohi jos sitä suunnittelee. Ehkä matkustaa jokaiseen maahan ja kerää yksiönsä jääkaapin seinälle magneetteja matkoilta. Ehkä kokee jotain uutta ja jännittävää työkaverin kanssa ja unohtaa pelot ja tulee ulos kaapista.
Ehkä kaiken jälkeen onkin helpompi hengittää, jos antaa itsensä vain olla, kokea ja elää. Ehkä..
Jokainen omalla tavallamme jatkamme lopulta elämäämme, ja varmasti huomaamme, että elimme sitä kuitenkin suhteellisen hyvin.
Tämän kirjoituksen sponsoroi Emman ''yksi neljäsosa iän-kriisi''.
Follow
Kommentit
Lähetä kommentti
Sana on vapaa! Kommentin voi jättää myös anoyymisti.